Kirjoittaminen. Työsarka, joka on edessä. Olen väitöskirjapuuhissa keskittynyt opiskelemaan mielenkiintoisia kursseja, lukenut artikkeleita, pohdiskellut ja analysoinut. Olen miettinyt, joko alkaisin kirjoittaa, vai pitäydynkö vielä taustatutkimuksessa. Olisiko jokin ajatuksentynkä jo kiteytynyt sanottavaksi?
Mikään ei etene, ellen saa asioita paperille. Ja saan kyllä, siitä ei ole asiat kiinni. Kun minulla on aikaa, niin A4 toisensa jälkeen täyttyy helposti tekstistä. Mutta kun pitäisi ruveta kirjoittamaan tieteellistä artikkelia, homma kääntyy päälaelleen. Kun pitäisi saada aikaan lyhyttä ja ytimekästä ilmaisua rajattuun sivumäärään, kirjoittamisesta tulee yllättävän vaikeaa. Sillä kuten tiedätte, journal-tila on kallista ja rajallista. Siksi tieteellinen teksti näyttää nykyään tältä:
Kaikki tarpeellinen on saatava mahtumaan yhteen kappaleeseen (Tynkänen 2022, 1). Oman artikkelisi argumentti täytyy pystyä kertomaan yhdellä lauseella (Singleton 2022, 10). Lauseiden pitää olla selkokielisiä, jotta tieteen ulkopuolinenkin yleisö kiinnostuu ja ymmärtää asian (Xu, Yu et Zu, 2022, 5).
Näiden perusasioiden lisäksi tieteellisellä artikkelilla on jäykkä rakenne ja lattea ilmaisuvoima. Tutkijan on hyvä ymmärtää, että yleisö odottaa hänen tietävän kaikesta kaiken (Almighty 2020, 20) ja tuntevan oman alansa aiemmin tutkimuksen läpikotaisin (mm. Knowles 2021; Kaikkonen 2022; Einstein 1941). Tunnettuja teorioita ei kuitenkaan saa vatvoa liikaa, vaan ne pitää artikkelin aluksi typistää lyhyeksi katsaukseksi referoimatta liikoja (Summanen, Liikanen et al. 2021, 21; Se 2025, 2; Tämä 2026, 3; Tuo 2027, 5). Tämä tekee tieteellisistä artikkeleista lähinnä Mooseksen neljänteen ja viidenteen kirjaan verrattavia sukunimilistauksia, joita lukiessa kiinnostus lopahtaa aika äkkiä. Tutkimusalan perinne on tunnettava hamaan historiaan saakka, mutta muutamaa vuotta vanhempiin lähteisiin ei silti pidä viitata, koska ne ovat kenties osittain jo vanhentunutta tai ainakin kyseenalaistettua tietoa (Oldman 2027, 87). Varsinkin omalla teknologiarasitteisella tieteenalalla pätee sääntö ’mitä uudempi, sen parempi’ (Newton 2030, 100), ja uudempien tutkimusjulkaisujen suosiminen on silmiinpistävää.
Viittaustekniikka on todellakin hallittava (Aapakari 2024, 88). Toisaalta, kun olet oppinut yhden viittaustyylin ja kirjoittanut artikkelisi sen mukaan, julkaisija saattaakin vaatia tietyn mallin mukaista viittaustapaa [1]. Yhtäkkiä huomaat, että samalla myös koko lähdeluettelo on veivattava aakkosjärjestyksestä siihen järjestykseen, jossa viitatut teokset tekstissäsi esiintyvät. Siinä kuluu ilta jos toinenkin [2]. Kun artikkelisi on valmis, joku kommentoija vielä kehtaa nillittää, miten artikkelisi viittauksista puuttuu tämä ja tuokin mestariteos, jotka ovat valitettavasti jääneet sinulta huomioimatta tietokantahakusi hakutuloksissa, joista lukematta jäi muutenkin 234 567 kiinnostavaa artikkelia vuodelta 2022. Ei kuitenkaan missään nimessä pidä unohtaa omia tutkimuksia, joihin kannattaa viitata ahkerasti (TuiTui 2017; TuiTui 2019; TuiTui 2020; TuiTui 2021; TuiTui 2022), koska mikäänhän ei ole niin arvokasta kuin oman tutkijabrändin pönkitys.
Ilo on irti siinä vaiheessa, kun olet leikkaaliimannut
itsesi menetelmä- ja tulososioon. Koska kaikki tutkimuksessasi oli uutta ja
merkittävää, tuloksia on tietysti hyvin vaikea tiivistää tyhjentävästi.
Tähänkin pulmaan on oiva ratkaisu: graafit. Koska lukijat eivät nykyään jaksa
lukea, artikkelissa on hyvä olla pari kaaviota tai taulukkoa, jotka tiivistävät
sanomasi ja tutkimuksesi päälöydöksen (Päätalo 2022,10). Tämä asia on
esitetty kuviossa 1.
Kuvio 1.
Pohdintaosio, joka kantaa englanniksi usein hyvin ironista otsikkoa ’discussion’, on synkkä monologi tutkijan omista päätelmistä ja tulevaisuudenkuvista. Tämä osio on usein rajallinen ja harva lukija on jaksanut abstraktista tänne saakka - näin ollen voidaan todeta, että tutkijan hienot teoreettiset näkemykset menevät käytännössä hukkaan. Onko siis ihme, että blogikirjoittaminen houkuttelee enemmän? Ainakaan tässä tekstilajissa ei tarvitse miettiä viittaanko nyt oikein, muistinko referoida tarpeeksi hyvin etten plagioi, käytinkö oikeita termejä, unohdinko mainita jonkun Hyvin Tärkeän Henkilön. Tieteellinen tyhjä paperi ei ole koskaan tyhjä. Se on täynnä sääntöjä, käytäntöjä ja reunaehtoja ennen kuin saat sanaakaan paperille. Tyhjän paperin kammo ei ole pelkoa siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan se on lamaannuttava ajatus siitä, ettei osaa sanoa mitään oikein.
Tiedettä pitää uudistaa ja popularisoida, sanovat monet.
Voisiko tämä prosessi ulottua myös tieteelliseen kirjoittamisen?
Kirjoittaja on wannabe-tutkija, joka
tarkoituksenmukaisesti unohti tästä tekstistä lähdeluettelon, koska se ei mahdu
blogitekstiksi määriteltävän kirjoitelman sallittuun maksimimerkkimäärään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti