Motivaatiopula

 

Fulbright-haussa kävi niinkuin arvelinkin. Haastattelukutsua ei kuulunut, joten hakemukseni jäi mappi ööhön. Tosin oma intuitioni jo keväällä viittasi tähän. Lopulta elokuussa tuli sähköposti, jossa kerrottiin kriteerit täyttäneitä hakemuksia olleen 20. 

Ei siis oikein tuntunut miltään, ei edes pettymykseltä. Eniten nolottaa se, että kutsukirjeen lähettäjälle on laitettava viesti, jossa pitää kertoa hakuprosessin menneen vihkoon. Muuten tunsin lähinnä helpotusta, koska oma motivaatio väitöstutkimuksen tekoon on aika lailla nollassa. Kesäloman aikana en tehnyt mitään, en lukenut enkä kirjoittanut riviäkään. Elokuussa työstin yhtä kesäkoulun kurssia, josta napsahti 3 opintopistettä, mutta seuraava kurssi on kalenterissa vasta keväällä, ja sen pitäisi olla likipitäen viimeinen. Edessä on vain oman aineiston keruu, analyysi ja kirjoittaminen, ja juuri nyt se ei kiinnosta pätkääkään. Kiire tulisi, jos sitä pitäisi nyt aloittaa, koska tarvitsisin ainakin 3 viikkoa täyspäiväistä työstöä valmisteluihin ja testaukseen. Kesälomalla tein ihan muita juttuja, ja breikki työ- ja opintoasioista on tullut taas tarpeeseen.

Ehkä päällimmäisin tunne kesäloman loppumetreillä oli lievä turhautuminen. Jotenkin tuntuu, että kaikille muille kaikki tipahtaa paljon helpommin. Kollega pääsi vuosi sitten haastatteluihin asti Fulbrightissa. Toinen kollega sai Koneen säätiöltä monivuotisen apurahan, kolmas kollega nappasi tutkimusryhmässään Suomen Akatemian rahoituksen. Omat apurahahaut on tuottaneet pelkkää eituuta. Tässä vaiheessa on sellainen tunne, että apurahaa saa varmimmin osoitteesta Veikkaus.fi, ja toistaiseksi senkin osalta ollaan miinuksen puolella. En tiedä miten paljon tähän projektiin pitäisi upottaa omaa vapaa-aikaa ja rahaa, ja miten paljon oman työpanoksen voi antaa kärsiä väikkärin takia. Minulla ei ainakaan opiskelu kokoaikatyön ohessa ja perheen kanssa onnistu, ei mitenkään. Aika pitäisi karsia vapaa-ajan liikunnasta, lasten kanssa olemisesta, kotitöistä, pihatöistä, remonteista ja muusta puuhailusta. Tai sitten hoitaa työt vasurilla, joka ei omaan työmoraaliin istu. Ja kuin pisteenä iin päälle tuli hallituksen suunnitelmat aikuiskoulutustuen lakkauttamisesta. Itsellä sitä olisi jäljellä 13 kuukautta, mutta olin ajatellut olevani vuoden opintovapaalla sen jälkeen kuin aineisto on kerätty. Oman työn luonne on sellainen, että on helpompi olla kokonainen lukuvuosi pois parin kuukauden sijaan. Nyt tämäkin optio näyttää siis haihtuvan eetteriin. 

Jotain kertoo motivaatiosta sekin, että tämän blogitekstin julkaisemiseen meni reilu 2 kuukautta. Ei vaan innostanut. Mutta nyt on syysloma, ja aikaa etsiä kadonnutta motivaatiota...

 

The Deadline

Tiistaina päättyi vuosittainen hakuaika usean Fulbright-stipendiohjelman osalta. Kerron tässä omasta kokemuksestani hakuprosessin parissa siksi, että netin syövereistä löytää kyllä paljonkin Fulbright-stipendiaattien matkakertomuksia ajastaan Amerikan maalla, mutta hakuprosessi voi olla suuri mysteeri, ellei henkilökohtaisesti kontaktoi aiempien vuosien stipendiaatteja.

Fulbright-säätiön ohje stipendiohjelman hakulomakkeen täyttämiselle oli  33 sivua pitkä. Jo se kertoo prosessin työläydestä. Ohjelmat ovat tarkoitettu ”high-achieving” hakijoille, joten sekin tietysti antaa osviittaa prosessista. Itse en tosin ymmärtänyt tätä tarpeeksi ajoissa, enkä koe tuohon ryhmään kuuluvani. Tämä totuus selvisi vähintään sen jälkeen, kun oli selannut stipendiaattien julkista CV-listaa. Saajat ovat todellakin parasta A-luokkaa, monella on vakuuttava työ- ja opintohistoria, kadehdittava julkaisuluettelo ja liuta jo saatuja apurahoja ja stipendejä, jotka todistavat heidän olevan pätevä kandidaatti. Keski-ikäinen tasapaksu peruslehtori, jonka lapset ovat kouluiässä ei ehkä ole se supersuorittaja,  jolla olisi työhistoriaan nähden tarpeeksi meriittejä stipendin saajaksi. Henkseleitä kannattaa tietysti paukutella, muttei sekään oikein auta jos ei ole oikein mitään, millä osaamisensa todistaa ja pukea sanoiksi. Siksi tietysti hakemuksessa pyydetään useampi suositus. Niiden todistusvoima riippunee oman hakemuksen uskottavuudesta ja kokonaisuudesta. 

Siitä huolimatta päätin hakea. Täytyyhän siellä joukossa olla niitäkin, jotka siivotaan pois alkuvaiheessa, kun jyvät erotellaan meistä tavan akanoista. Mutta pieni varoituksen sana monelle muulle: prosessi vaatii niin paljon paneutumista, että kannattaa oikeasti miettiä pystyykö panostamaan täysillä. Oma hakemukseni oli nimittäin 71-sivuinen järkäle. Täysiä työpäiviä käytin koko prosessiin vähintään 4 viikkoa, ja olen aika varma että tähän meni enemmänkin aikaa. Aloitin koko prosessin jo viime kesänä: käytin noin viikon sopivien yliopistojen ja koulutusohjelmien etsintään ja sen tehtyäni seuloin potentiaalisten professorien ja muun henkilökunnan taustoja ja tutkimusintressejä, selasin ja luin heidän julkaisujaan ja perehdyin heidän yksikkönsä tutkimusrahoitukseen. Prosessi on varmasti helpompi, jos oman opinnäytetyön tai väitöskirjan ohjaajalla olisi antaa valmis kontakti. Minulla tällaista luksusta ei ollut. Itse näitä kontakteja saa joko työelämästä tai osallistumalla konferensseihin ja seminaareihin. Näin tein minäkin, omalla kustannuksella, ja sitkeän yrittämisen jälkeen olin lopulta tavannut kasvokkain potentiaalisia ohjaajia rapakon takaa. Se kannattaa tiedostaa, että opiskelu- tai tutkimusvierailupaikan järjestyminen on myös Yhdysvalloissa pitkä ja hankala prosessi. Vaikka proffien halu auttaa olisi aito, niin johonkin hallinnolliseen juttuun homma voi kosahtaa. Omalla kohdalla sain varovaista vaaleanvihreää valoa tapaamiltani ihmisiltä, mutta kaikki on vähän ehkä-jos-kun tasolla. Jo tähänkin mennessä tämä tekeminen on vaatinut ihan järjettömän suunnitelmallista otetta, koska ei tämän tason hakuprosesseja voi ihan tuurin varaan jättää. Sittenkään en usko tehneeni tarpeeksi. 

Käytettyyn työaikaan en muuten laskenut esimerkiksi oman tutkimussuunnitelman kääntämistä englanniksi, koska sen olin tehnyt jo aiemmin. Suunnitelmaa piti kuitenkin tiivistää hakemuksen sallimiin rajoihin. Lisäksi osallistuin kahteen eri hakuwebinaariin sekä kaikkiin mahdollisiin info- ja keskustelutilaisuuksiin maiden välisen tutkimus- ja tiedeyhteistyön tiimoilta. Tein tuntitolkulla muuta taustatyötä, jota en laske varsinaiseen hakuprosessiin kuuluvaksi. 

Varsinaista hakulomakettakin sorvasin useamman päivän pienissä osissa. Personal statementista palautukseen lähti noin neljäs versio, omia tavoitteita ja motivaatiota avaavasta kirjoituksesta taisin tehdä lopulta viisikin versiota. Silti näihin jäi aukkoja, enkä ole niihin täysin tyytyväinen. Vaikka olen kypsytellyt vierailun tarkoitusta ja suunnitelmaa vuoden, omien ajatusten yhdistäminen amerikkalaisen vastapuolen intresseihin on todella vaikeaa. Itse kyllä välttäisin viimeiseen asti sellaista sanelumentaliteettia, että ”tätä minä olen tulossa sinne tekemään, ottakaa tai jättäkää”. Pitäisin suunnitelman kuitenkin osittain joustavana siksi, että paikallisen partnerin tarpeet ja resurssit voisi myös huomioida, mutten todellakaan tiedä, mitä säätiö lopulta hakemuksissa painottaa. Ajattelen niin, että stipendin hyöty on perusteltavissa vain sillä, mitä pysyvää siitä jää jäljelle stipendikauden jälkeen. Jos hyöty on vain stipendiaatille itselleen, mitä järkeä siinä lopulta on säätiön näkökulmasta? 

Haun lopputuloksen voinee todeta vasta kesän jälkeen. Olen ymmärtänyt (ja tässä voin olla täysin väärässä), että hakijoista noin 10 % pääsee haastatteluun, ja haastatteluista valitaan vain n. 1-2 hakijaa per stipendiohjelma. Jos siis saa kutsun edes haastatteluun, se on kunnioitettava suoritus. Tärkeintä lienee kysyä itseltään, miksi edes haluaisi Fulbright-stipendin. Rahoituksen voi toki saada muualta, mutta Fulbright onkin instituutio. En ole ollenkaan varma, hainko edes oikeaan Fulbright-ohjelmaan. Todennäköisesti en, mutta täytyy miettiä, jaksanko vastaavaa hakuprosessia enää toista kertaa. 

Opintovapaaherrattaren arkea

 Heti alkuun painotan, etten missään nimessä kapinoi henkilötietosuojan ideaalia ja lakeja vastaan. Tutkijalle se kuitenkin tarkoittaa aikaa vievää paperinpyörittelyä ja byrokratiaa.

Opintovapaan alkaessa kaksi kuukautta sitten puhkuin innostuksesta. Nyt vihdoin tempaisen ensimmäisen artikkeliraakileen loppuun ja opiskelen opinto-ohjelmaani valitut mielenkiintoiset kurssit.

Tosiasiassa ensimmäiset kaksi viikkoa meni aineistonkeruuseen valmistautumiseen: ensin kauhukseni minulle ehdotettiin, että tutkimukseeni täytyy tehdä ihmistieteiden eettinen ennakkoarviointi. No hyvä, tehdään vaan, se on varmaan hyvä asia. Kunnes tajusin, mitä tämä lausuntopyyntö tarkoittaa: saatekirje, tutkimussuunnitelma, aineistonhallintasuunnitelma, riskianalyysi, vaikutustenanalyysi eli DPIA, suostumuslomakkeet, tutkittavien informointiteksti, tietosuoja-ilmoitus. Kaikki tiukasti ohjeistetussa muodossa, pilkuntarkasti raportoituna, joka ikinen nippelinappeli kuvattuna.

Myös haastattelukysymykset, kyselylomake ja tutkimuksen testiaineisto olisi pitänyt olla heti valmiina, pelkkä raakile ei olisi riittänyt. Ennen eettisen ennakkoarvioinnin vastausta on ihan turha aloittaa aineistonkeräämistä, joten ajattelin että tämä oli nyt tässä, en pysy millään asettamassani aikataulussa.

Lopulta tähän rumbaan ei tarvinnut lähteä, eikä mikään valmistelu mennyt hukkaan. Aineistonhallintasuunnitelman sain väkerrettyä tohtoriopintoihin kuuluvan datanhallintakurssin kattavan aineiston ja hyvien ajattelemaan pakottavien tehtävien avulla. Kyselylomakkeen ja haastattelukysymyksien sekä kokeellisen menetelmäni tehtäväaihioiden työstö vei aikaa, koska olin saanut 1,5 vuodessa aikaan vasta jonkinasteiset hahmotelmat. Kuukauden pyörittelyn, aineistojen penkomisen ja suunnittelun jälkeen kyselylomake oli valmiina ja tehtäväaihiot jo hyvällä mallilla. Aineistonhallintasuunnitelma on julkaistu ja sen olemassaolo periaatteessa mahdollistaa myös apurahojen hakemisen jatkossa.  Tajusin, että tähänhän minun pitikin käyttää puolet opintovapaastani.  Koko tutkimukseni aineistonkeruu odottaa enää vaan sitä keräämistä, sillä juuri tänään sähköpostiini tupsahti myös hyväksytty tutkimuslupa.

Opintovapaan suosikkiasuni. Siipan mukaan näytän osastohoidossa olevalta 😄. 

Ajankäytöllisesti arvioituna toisen kuukauden pystyinkin käyttämään lukemiseen, ajatteluun ja kirjoittamiseen – ja niiden kurssien tekemiseen. Saldo on 12 opintopistettä, yksi hyväksytty konferenssipaperi, puoliväliin asti kirjoitettu ensimmäinen varsinainen artikkeli ja selkeä jatkosuunnitelma. Tähän kaikkeen on myös liittynyt epäoleellista sekundääristä puuhastelua, jota prokrastinoinniksikin sanotaan. En ollut koskaan kuullutkaan koko termistä ennen väitöskirjaopintoja. Suomeksi puhutaan siis kolmen veen yhdistelmästä – välttelystä, vitkuttelusta ja vetelehtimisestä – osana kummallista paniikinomaista olotilaa, jossa tekee siis kaikkea muuta kuin sitä, mitä pitäisi tehdä. On esimerkiksi ihan hirveän mielenkiintoista lukea Quorasta keskustelua siitä, mikä on Roope-Ankan rahasäiliön todellinen koko ja miten se mitataan.

Pääsin tuosta vaiheesta nopeasti toki yli, kenties kiitos koronan kouliman etätyökokemuksen. Itseohjautuvuudellakin on paljon merkitystä, ja kurinalaisella asenteella. Täytyy lämpimästi suositella opintovapaata kaikille, vaikka taloudellisesti se tarkoittaa takapakkia, säästöjen hupenemista ja tiukkaa kulukuria. Veetyylistä taas pääsee eroon, kun aktiivisesti tekee jotain, josta saa palautetta joltakin. Vaikka työkaverilta, puolisolta, ohjaajalta, opettajilta tai toisilta tutkijoilta. Yksi ainoa sähköpostiviesti saattaa avata lukkoja ja puskee asioita eteenpäin. On muuten tässä välissä myös pakko suositella konferenssien tutkijakonsortioita. Yllätyin, miten paneutuneesti niiden vetäjät antavat tutkimussuunnitelmasta ja tutkimuspapereista rakentavaa palautetta, joka on ihan eri tasolla yksityiskohdissaan kuin yliopiston tutkijakoulun seminaarien palaute. 

Viikonlopun jälkeen kömmin onneksi ulos tutkijankammiostani ja puen päälle muutakin kuin pyjamahousut. Ponnistan kaksi kuukautta taas töissä, rekrytoin tutkittavani ja laitan homman pyörimään. Kunnes kesäkuussa pääsen kirmaamaan kesälaitumille ja keskittymään kirjoittamiseen täysipäiväisesti taas hetkesi aikaa.