Tiistaina päättyi vuosittainen hakuaika usean Fulbright-stipendiohjelman osalta. Kerron tässä omasta kokemuksestani hakuprosessin parissa siksi, että netin syövereistä löytää kyllä paljonkin Fulbright-stipendiaattien matkakertomuksia ajastaan Amerikan maalla, mutta hakuprosessi voi olla suuri mysteeri, ellei henkilökohtaisesti kontaktoi aiempien vuosien stipendiaatteja.
Fulbright-säätiön ohje stipendiohjelman hakulomakkeen täyttämiselle oli 33 sivua pitkä. Jo se kertoo prosessin työläydestä. Ohjelmat ovat tarkoitettu ”high-achieving” hakijoille, joten sekin tietysti antaa osviittaa prosessista. Itse en tosin ymmärtänyt tätä tarpeeksi ajoissa, enkä koe tuohon ryhmään kuuluvani. Tämä totuus selvisi vähintään sen jälkeen, kun oli selannut stipendiaattien julkista CV-listaa. Saajat ovat todellakin parasta A-luokkaa, monella on vakuuttava työ- ja opintohistoria, kadehdittava julkaisuluettelo ja liuta jo saatuja apurahoja ja stipendejä, jotka todistavat heidän olevan pätevä kandidaatti. Keski-ikäinen tasapaksu peruslehtori, jonka lapset ovat kouluiässä ei ehkä ole se supersuorittaja, jolla olisi työhistoriaan nähden tarpeeksi meriittejä stipendin saajaksi. Henkseleitä kannattaa tietysti paukutella, muttei sekään oikein auta jos ei ole oikein mitään, millä osaamisensa todistaa ja pukea sanoiksi. Siksi tietysti hakemuksessa pyydetään useampi suositus. Niiden todistusvoima riippunee oman hakemuksen uskottavuudesta ja kokonaisuudesta.
Siitä huolimatta päätin hakea. Täytyyhän siellä joukossa olla niitäkin, jotka siivotaan pois alkuvaiheessa, kun jyvät erotellaan meistä tavan akanoista. Mutta pieni varoituksen sana monelle muulle: prosessi vaatii niin paljon paneutumista, että kannattaa oikeasti miettiä pystyykö panostamaan täysillä. Oma hakemukseni oli nimittäin 71-sivuinen järkäle. Täysiä työpäiviä käytin koko prosessiin vähintään 4 viikkoa, ja olen aika varma että tähän meni enemmänkin aikaa. Aloitin koko prosessin jo viime kesänä: käytin noin viikon sopivien yliopistojen ja koulutusohjelmien etsintään ja sen tehtyäni seuloin potentiaalisten professorien ja muun henkilökunnan taustoja ja tutkimusintressejä, selasin ja luin heidän julkaisujaan ja perehdyin heidän yksikkönsä tutkimusrahoitukseen. Prosessi on varmasti helpompi, jos oman opinnäytetyön tai väitöskirjan ohjaajalla olisi antaa valmis kontakti. Minulla tällaista luksusta ei ollut. Itse näitä kontakteja saa joko työelämästä tai osallistumalla konferensseihin ja seminaareihin. Näin tein minäkin, omalla kustannuksella, ja sitkeän yrittämisen jälkeen olin lopulta tavannut kasvokkain potentiaalisia ohjaajia rapakon takaa. Se kannattaa tiedostaa, että opiskelu- tai tutkimusvierailupaikan järjestyminen on myös Yhdysvalloissa pitkä ja hankala prosessi. Vaikka proffien halu auttaa olisi aito, niin johonkin hallinnolliseen juttuun homma voi kosahtaa. Omalla kohdalla sain varovaista vaaleanvihreää valoa tapaamiltani ihmisiltä, mutta kaikki on vähän ehkä-jos-kun tasolla. Jo tähänkin mennessä tämä tekeminen on vaatinut ihan järjettömän suunnitelmallista otetta, koska ei tämän tason hakuprosesseja voi ihan tuurin varaan jättää. Sittenkään en usko tehneeni tarpeeksi.
Käytettyyn työaikaan en muuten laskenut esimerkiksi oman tutkimussuunnitelman kääntämistä englanniksi, koska sen olin tehnyt jo aiemmin. Suunnitelmaa piti kuitenkin tiivistää hakemuksen sallimiin rajoihin. Lisäksi osallistuin kahteen eri hakuwebinaariin sekä kaikkiin mahdollisiin info- ja keskustelutilaisuuksiin maiden välisen tutkimus- ja tiedeyhteistyön tiimoilta. Tein tuntitolkulla muuta taustatyötä, jota en laske varsinaiseen hakuprosessiin kuuluvaksi.
Varsinaista hakulomakettakin sorvasin useamman päivän pienissä osissa. Personal statementista palautukseen lähti noin neljäs versio, omia tavoitteita ja motivaatiota avaavasta kirjoituksesta taisin tehdä lopulta viisikin versiota. Silti näihin jäi aukkoja, enkä ole niihin täysin tyytyväinen. Vaikka olen kypsytellyt vierailun tarkoitusta ja suunnitelmaa vuoden, omien ajatusten yhdistäminen amerikkalaisen vastapuolen intresseihin on todella vaikeaa. Itse kyllä välttäisin viimeiseen asti sellaista sanelumentaliteettia, että ”tätä minä olen tulossa sinne tekemään, ottakaa tai jättäkää”. Pitäisin suunnitelman kuitenkin osittain joustavana siksi, että paikallisen partnerin tarpeet ja resurssit voisi myös huomioida, mutten todellakaan tiedä, mitä säätiö lopulta hakemuksissa painottaa. Ajattelen niin, että stipendin hyöty on perusteltavissa vain sillä, mitä pysyvää siitä jää jäljelle stipendikauden jälkeen. Jos hyöty on vain stipendiaatille itselleen, mitä järkeä siinä lopulta on säätiön näkökulmasta?
Haun lopputuloksen voinee todeta vasta kesän jälkeen. Olen ymmärtänyt (ja tässä voin olla täysin väärässä), että hakijoista noin 10 % pääsee haastatteluun, ja haastatteluista valitaan vain n. 1-2 hakijaa per stipendiohjelma. Jos siis saa kutsun edes haastatteluun, se on kunnioitettava suoritus. Tärkeintä lienee kysyä itseltään, miksi edes haluaisi Fulbright-stipendin. Rahoituksen voi toki saada muualta, mutta Fulbright onkin instituutio. En ole ollenkaan varma, hainko edes oikeaan Fulbright-ohjelmaan. Todennäköisesti en, mutta täytyy miettiä, jaksanko vastaavaa hakuprosessia enää toista kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti